Tähän infoa.

Yksi vastaus maailmassa ilmenevään pahuuteen liittyy siihen, että tämä maailma on puutteineenkin paras mahdollinen. Tätä ehdotti esimerkiksi Leibniz. Taustalla on ajatus siitä, että toimiakseen maailmassa on välttämättä tiettyjä ongelmia. Esimerkiksi jos ajatellaan, että lapsi ei saa kärsiä, niin joudutaanko ihmisen vapautta rajoittamaan merkittävästi? Saako lapsi koskea pistorasiaan, josta seuraa mahdollista kärsimystä. Vai pitäisikö Jumalan rajoittaa tätä mahdollisuutta? Tai missä iässä (jos lapsi ei saa kärsiä) kärsimys olisi oikeutetumpaa?

Kristinuskossa on myös korostettu vastauksien sijaan kärsimyksen kestämistä, voittamista ja lohdutusta. Jumala on vastuussa luomastaan maailmasta, mutta Jumala on myös Hän joka vapahtaa. Jumala suostuu luomansa maailman ehtoihin ja kärsii itse Kristuksessa. Kärsivän Kristuksen katsominen auttaa kärsivää.

1900-luvun teologisessa keskustelussa yleinen linja on ollut, että jo Leibnizin esillä pitämä ja Alvin Plantingan tarkemmin analysoima vapaan tahdon arvoon nojaama vastaus onnistuu vastaamaan teodikea-ongelman loogiseen puoleen. On siis loogisesti mahdollista, että on paljon pahaa ja kaikkivaltias ja hyvä Jumala, mikäli vapaa tahto – josta pahuus juontuu – on niin arvokasta, että se ikään kuin kuittaa kaikki pahat seurauksensa. Erillinen kysymyksensä on, onko tämä lopullinen ratkaisu ongelmaan, vaikka se vaikuttaakin loogisesti pätevältä. Vastaus ei selitä pahuutta, joka ei vaikuta intentionaaliselta, kuten luonononnettomuuksien aiheuttamaa kärsimystä tai huonon tuurin aiheuttamia onnettomuuksia. Plantinga on kirjoittanut, että nämäkin asiat saattaisivat olla aiottuja, mikäli niiden takana ovat saatanalliset voimat, kuten jo Augustinus arveli.